Aamupäivä kului samaan
tapaan kuin sunnuntainakin, mutta puolen päivän aikaan minulla oli lääkärin
tapaaminen. Siellä lääkäri kyseli miten viikonloppu oli sujunut ja selitti,
että sairaalassa oli ollut täyttä ja näin ollen minut oli kotiutettu
poikkeuksellisen aikaisin. Normaalisti olisin joutunut olemaan sairaalassa maanantaihin asti (ja joku hitaampi toipuja voi joutua olemaan viikonkin). Mitään huolestuttavaa ei ollut tapahtunut
kotiutumisen jälkeen, joten lääkärini poisti minulta seuraavat letkut. Ennen
varsinaista poistoa hän putsasi ensimmäisten letkujen poistosta jääneet haavat
ja peitti ne vielä uusilla sidetaitoksilla, sillä ne eivät olleet vielä
umpeutuneet. Toisin kuin ensimmäiset letkut, jotka poistettiin mukavasti makuultaan, halusi lääkäri minun
istuvan näiden toisten letkujen poiston ajan. Hoitajaan verrattuna lääkäri sai
tikit poistettua äärimmäisen nätisti, mutta itse letkun poisto kesti
epämiellyttävän kauan. Ensimmäisellä kerrallahan hengitin kerran syvään ja se
oli siinä, nyt poistaminen kesti huomattavasti pidempään. Jokaisella hengityksellä letkua poistettiin vain sentti, pari, ja poisto-operaatio tuntui kestävän ikuisuuden. Vaikkei poisto edelleenkään
varsinaisesti sattunut, oli se ajatustasolla erittäin epämiellyttävää.
Tunsin itseni erittäin
huonovointiseksi ensimmäisen puolen jälkeen, mutta ikävä kyllä toinen puoli oli vielä jäljellä. Lääkäri onneksi antoi minun olla
makuullaan toisen puolen poiston ajan, koska olin oikeasti ihan pyörtymispisteessä. Poisto kesti edellisen tapaan inhottavan
pitkään, mutta ainakin sain olla makuullaan, mikä teki poiston helpommaksi. Muuta
lääkärissä ei sitten oikeastaan tapahtunutkaan, keskustelimme ainoastaan koirien kotiuttamisesta ja lääkärin mielestä vielä ei olisi hyvä tuoda koiria takaisin kotiin hoidosta. Seuraava aika
minulle annettiin keskiviikoksi, jolloin todennäköisesti pääsisin eroon
viimeisistäkin letkuista. Tuskin maltan odottaa.
Loppupäivä sujui
tuttuun tapaan television parissa. Olo oli hieman keventynyt, sillä nyt minulla
oli jäljellä enää yhdet ohuet letkut, joiden kanssa kotona oleminen oli jo
kohtuullisen helppoa. Jumppaohjelman läpikäyntikin tuntui paljon helpommalta ja liikkeet olivat paljon laajempia kuin ennen letkujen poistoa. Ainoastaan näiden viimeisten letkujen tikit tuntuivat
nipistävän inhottavasti lähes kokoajan, joten yritin jatkuvasti saada letkuja
tuettua jotenkin, jotta tikeille tulisi mahdollisimman vähän painoa. Illalla
verenohennuslääke meni jo melko rutinoituneesti, vaikka mukavaahan sen
ottaminen ei olekaan. Nukkuminen puolestaan jännitti hieman sillä minulla ei
ollut enää vahvempia kipulääkkeitä yötä varten. Hyvin yö kuitenkin meni, vaikka
nukkuminen oli tuttuun tapaan melko kevyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti